Umeå University's logo

Flodnejonögat eller nätting, Lampetra fluviatilis, har ett ålliknande utseende och tillhör gruppen rundmunnar. Skelettet är av brosk och fjäll och käkar saknas. Den vuxna nättingen har sugmun som används för att fästa sig vid stenar eller på bytesfiskar, som det raspar i sig bitar av. Tidigare fanns omfattande nättingfisken i de flesta älvar och vattendrag på den svenska och finska sidan av Bottniska viken och även i sydöstra delen av Östersjön. Arten är landskapsfisk för Västerbotten och i Satakunta i Finland där det fortfarande bedrivs nättingfiske. Under livscyklen växlar nättingen mellan larvstadiet i rinnande vatten och tillväxtfasen i saltvatten eller i en del stora sjöar. Nättingen och nättingfisket har ett stort kulturhistoriskt intresse.

Bokens syfte är att beskriva flodnejonögats ekologi men främst dess kulturhistoria eftersom den allt mer sällan finns på matsedeln i Sverige. Redogörelsen baseras på egen forskning, litteraturstudier och intervjuer med ett 40-tal fiskare i 36 älvar och åar i Sverige, Finland, Estland och Lettland. Boken berättar om flodnejonögats biologi i Rickleån norr om Umeå och för fisket förr i tiden samt hur beredning och anrättning går till.

Flodnejonögat leker i vattendrag som mynnar i havet eller i vissa stora sjöar. Rommen äts av fiskar, exempelvis elritsa, medan larvutvecklingen sker tämligen skyddad i bottensedimentet. När larverna, linålarna, blivit cirka 10 cm driftar de ut i havet eller sjöarna. Vad som sker där är dåligt känt, men man anser att tillväxtfasen är ett par år. Uppvandringen sker huvudsakligen på hösten. Efter leken på våren dör de och driftar nedströms. Nättingen är föda för fiskätande fåglar men även för fiskar som lake. Nätting fiskades redan under medeltiden och exporterades bland annat till kungahusen i Europa. Fångststatistiken, som är bristfällig, visar att fångsterna i Sverige minskat under senare tid liksom antalet fiskare. I Finland och de baltiska länderna sker fortfarande ett omfattande fiske i många vatten. Fiskrätten tillhör vanligen strandägarna i Sverige och Finland, men i Estland och Lettland är staten ägare. Flera olika redskap som tinor, kassar, mjärdar, ryssjor och nät används. Fisket utförs nästan uteslutande av män i åldrarna 35‒85 år. Framför allt tidigare reglerades fisket genom antal fiskeställen och mängden tillåtna redskap.

Efter att slemmet avlägsnats kall- eller varmröks nättingarna, grillas eller halstras. Inläggning i ättika har varit vanligt i en del områden. Idag är det framför allt äldre personer, vana med nättingen från barndomen, som äter den.

Flodnejonögats livsvillkor har förändrats till det sämre främst genom vattenkraftsanläggningar men även föroreningar från jordbruk och industrier har haft en negativ inverkan. Idag försöker man hitta effektiva passager förbi vandringshinder. I Finland experimenterar man med att flytta vuxna nättingar förbi hindren eller utsättning av framodlade larver.

The river lamprey, Lampetra fluviatilis, has an eel-like appearance and belongs to the group of jawless fish. The skeleton is made of cartilage and there are no scales or jaw. The lamprey has a suction mouth used to attach itself to rocks or to fish it parasitizes, rasping through the skin and feeding on body fluids. In the past, large numbers of lampreys were found in most rivers and streams on both the Swedish and Finnish sides of the Gulf of Bothnia, as well in the south-eastern part of the Baltic Sea. The species is the official fish for the Swedish province of Västerbotten (and in Satakunta in Finland). During its life cycle, the river lamprey alternates between a larval stage in running water and a major growth phase in the sea or, more rarely, in some large lakes. River lamprey and river lamprey fishing are of great cultural and historical interest.

The book describes the ecology of the river lamprey, but the main aim is to document the cultural history of the river lamprey since it is becoming increasingly rare on the menu in Sweden. This account is based on original research, the published literature, and interviews with about 40 fishermen in 36 rivers and streams in Sweden, Finland, Estonia and Latvia (Map 1) up to the early 2010s. In somewhat greater detail, the book describes the biology of the river lamprey in the Rickleån River north of Umeå, and the fishery there in the past, as well as the preparation and cooking processes.

The roe is eaten by fish like minnows, whereas the lamprey larvae are fairly well protected within the bottom sediments. When the larvae are about 10 cm long, they migrate out into the sea . What happens there is poorly known, but the growth phase is thought to last a couple of years. The upstream migration usually takes place in the autumn. After spawning in spring, they die and drift downstream. The fry are food for fish-eating birds, as well as for fish such as burbot.

The river lamprey was fished already in the Middle Ages, and was exported to the royal families of Europe. Catch statistics (even though not of high quality) still clearly show that catches in Sweden have recently declined, as have the number of fishermen. However, in Finland and the Baltic countries there is still extensive fishing. Fishing rights usually belong to the landowner in Sweden and Finland, but in Estonia and Latvia the state is the owner. A variety of fishing gears are used, such as pots, bags, traps, fyke nets, and more rarely gillnets. It is carried out almost exclusively by men 35 to 85 years of age. Particularly in the past, fishing was regulated by limiting the number of fishing sites allowed, and what gear was permitted.

After removal of the abundant mucus, the river lamprey are smoked cold or hot, grilled, or broiled. Pickling in vinegar was common in some areas. Today it is mainly older people who grew up eating river lamprey who eat them.

Environmental conditions for the river lamprey have declined, mainly due to hydroelectric power plants, but pollution from agriculture and industry has also had a negative impact. Today, attempts are being made to improve the effectiveness of fish passageways around migration barriers. In Finland, experiments are being carried out by moving adults past the barriers, and releasing larvae which were reared in captivity.

Nahkiainen (Lampetra fluviatilis) muistuttaa ulkonäöltään ankeriasta ja kuuluu ympyräsuisten ryhmään.  Sen tukiranka muodostuu rustosta, ja siltä puuttuvat suomut ja leuat. Nahkiaisella on imukuppisuu, jonka avulla se kiinnittyy kiviin tai saaliskalaan raastaakseen tästä ravintoa. Aiemmin nahkiaista pyydettiin laajalti useimmista joista ja vesistöistä molemmin puolin Pohjanlahtea niin Suomen kuin Ruotsin puolella, ja jopa Itämeren kaakkoisosassa. Laji on Ruotsissa Västerbottenin maakuntakala, samoin kuin Suomessa Satakunnassa, ja näillä alueilla nahkiaisen pyyntiä harjoitetaankin edelleen. Nahkiaisen elinkiertoon kuuluu toukkavaihe juoksevassa vedessä sekä kasvuvaihe ja sukukypsäksi kehittyminen suolaisessa vedessä tai joissakin suurissa järvissä. Nahkiaiseen ja nahkiaisenpyyntiin kohdistuu suurta kulttuurihistoriallista mielenkiintoa.

Kirja kuvaa nahkiaisen ekologiaa, mutta ennen kaikkea teoksessa keskitytään nahkiaisen kulttuurihistoriaan, sillä Ruotsissa nahkiainen esiintyy yhä harvemmin ruokalistassa. Selvitys perustuu omaan tutkimukseen, kirjallisuuteen ja haastatteluihin, joihin on osallistunut noin 40 kalastajaa pyyntialueinaan 37 erisuuruista jokea Ruotsissa, Suomessa, Virossa ja Latviassa (Kartta 1), ajallisesti kartoitus ulottuu 2010-luvulle asti. Kirjassa paneudutaan nahkiaisen biologiaan tarkasteluympäristönä Rickleå-joki Uumajasta pohjoiseen, sen pyyntiin ennen aikaan kuten myös nahkiaisten käsittelyyn ja syötäväksi valmistamiseen.

Nahkiainen kutee joissa, jotka laskevat mereen tai joihinkin suuriin järviin. Nahkiaisen mätiä päätyy kalojen, kuten mutujen, syötäväksi, toukat sen sijaan ovat verrattain hyvin suojattuja pohjasedimentissä. Kun toukat eli likomadot ovat noin 10 cm pitkiä, ne siirtyvät mereen tai järviin. Tuosta vaiheesta on vähän tietoa, mutta kasvuvaiheen on arveltu kestävän joitakin vuosia. Kutuvaellus tapahtuu tavallisesti syksyllä. Kutemisen jälkeen nahkiaiset kuolevat ja ajautuvat alavirtaan. Nahkiaiset ovat ravintona kalaa syöville linnuille mutta jopa kaloillekin kuten made.

Nahkiaisia pyydettiin jo keskiajalla ja niitä vietiin muun muassa Euroopan kuningashuoneisiin. Pyyntitilastot puutteellisuudestaan huolimatta osoittavat, että saaliit ovat viime aikoina pienentyneet Ruotsissa, samoin kuin nahkiaisten pyytäjien lukumäärä. Suomessa ja Baltian maissa sen sijaan nahkiaista pyydetään edelleen laajalti. Kalastusoikeus sekä Ruotsissa että Suomessa kuuluu tavallisesti rannan tai vesialueen omistajalle, Virossa ja Latviassa sen sijaan oikeudet kuuluvat valtiolle. Pyyntivälineinä käytetään erityyppisiä mertoja, rysiä ja verkkoja. Pyytäjät ovat miltei yksinomaan miespuolisia, iältään 35–85-vuotiaita. Erityisesti varhaisempina aikoina pyyntiä säädeltiin rajoittamalla sallittujen pyyntipaikkojen määrää ja pyyntivälineitä.

Pyydetyt nahkiaiset puhdistetaan ensin limasta ja sen jälkeen kylmä- tai lämminsavustetaan, hiillostetaan tai halstrataan. Joillakin seuduilla on ollut tapana säilöä nahkiaisia etikkaliemeen. Nykypäivänä nahkiaisia syö lähinnä lapsuudessaan nahkiaisiin tottunut varttuneempi väestö.

Nahkiaisen elinehdot ovat huonontuneet erityisesti vesivoimaloiden vuoksi, mutta myös maatalouden ja teollisuuden päästöillä on ollut haitallinen vaikutus elinoloihin. Nykyään on hankkeita, joissa nahkiaiselle pyritään löytämään tehokkaita kulkuväyliä vaellusesteiden ohittamiseksi. Suomessa on kokeiluja, joissa täysikasvuisia nahkiaisia siirretään esteiden ohi tai kasvatettuja toukkia istutetaan vesistöön.